Mies totesi minulle eilen, että käsivarteni ovat pienentyneet.

- Niin varmaan, totesin ja nostin käsiä ylöspäin.

- Kato, mitä täältä roikkuu, aivan järkyttävät allit. 

Totta tosiaan, ennen niin pulleista ja pyöreistä käsivarsistani on erottunut se ihan oikea käsivarsi ja järkyttävä, roikkuva nahkareppu, jonka sisällä on läskiä, sitä itseään. Samanlainen roikkuu mahassa ja reisissä. Kaulan alla on kaksoisleuan tilalla hirveä heltta. En todellakaan pysty sanomaan, kumpi näyttää pahemmalta, lähtötilanne vai tämä.

Mies lohdutteli minua, että iho kyllä palautuu ajan myötä, mutta itse en olisi siitä niin varma. Raskauksissa pullistunut mahanahka ja irronneet vatsalihakset nyt tuskin ainakaan. Toki sen saa korjattua kirurgin veitsellä, mutta siihen asti elän ilmeisesti ylisuuren nahkan vankina, vaikka paino putoaisi miten alas. Yök. Ja sitten vielä sanovat, ettei läski voi olla turhamainen. No, minä olen. Haluaisin niin kovasti olla ensimmäisen kerran elämässäni tyytyväinen peilikuvaani. Toki naama näyttää nätimmältä, kun leukaluut näkyvät ekaa kertaa vuosiin. Mutta tuo riippuva nahka ja vielä loppu ihra sen sisällä... se on liikaa. Pitänee alkaa säästää korjausleikkauksia varten.

No, elämä on. Viretila on silti korkeampi ja motivaatiota enemmän kuin koskaan. Olen päättänyt muuttua. Olen myös tottunut saamaan mitä haluan, vaikka se vaatisi vähän enemmän työtäkin. Tästä yhtälöstä seuraa yhä lisää roikkuvaa nahkaa, mutta myös paljon parempi olo ja elämänlaatu.